Elokuva ja taukoilmoitus

Lainasin kirjastosta elokuvan Modigliani. Kansi näytti vähän epäilyttävältä mutta ajattelin, että siitä oppii ainakin taidehistoriaa.

Jo heti ensimmäisistä minuuteista koin, että tämä elokuva on ällöttävä. Tunne oli niin vahva ja selkeä, että päätin katsoa filmin loppuun oppimiskokemuksena.

Yleensä tarina pehmittää vastarinnan ja saa hyväksymään juonensa, aatteensa ja tunnekarttansa ainakin katsomisen ajaksi, mutta panin kiinnostuneena merkille, että tämä säilytti syvän luotaantyöntävyytensä aivan viimeisiin sekunteihin saakka.

Kaiken kukkuraksi filmi kesti yli kaksi tuntia. Katsoin se kahdessa pätkässä ja jälkimmäistä katsellessani se ei tuntunut loppuvan millään.

Huono maku ei tietenkään ole vaarallista. Tässä sieluani järkytti lähinnä se, että olen aikanaan tuntenut ihmisiä, joihin se olisi mennyt täydestä. Se nostatti minussa posttraumaattisen tunteen. Ikäänkuin katsoisi pohjattomaan kuiluun.

Miten olen tätä kirjoittaessani selvinnyt kokemuksesta? Ensimmäisenä mieleen nousee ylinäyttelevän Andy Garcian omahyväinen naama. Hieman taaempana naispäähenkilön ärsyttävä hermoheikkous, 2000-luvun "minä vahva nainen kasvan ihmisenä ja minulla on tunteet" -sukupolven neuroottisuus, itsekeskeisyys ja kaikinpuoleinen turhuus ihmisenä. Taustalla kaikki 1900-luvun Pariisin taiteilijaelämän kliseet, jotka oli tuotu mukaan kiitettävällä huolellisuudella.

Elokuva onnistui olemaan saamatta minua mukaansa niin tyystin, että sain vahingoniloista nautintoa siitä, että autot ja miljööt olivat välillä niin yltiöpäisen pielessä. Musiikki oli tietenkin kamalaa sekin.

Mutta tulipa koettua. Tämä oli varmasti huonoin näkemäni elokuva vuosiin. Merkkitapaus sekin.


ps. Pidän loppukuun kestävän Blogger-lakon toimintojeni tehostamiseksi. Jos käy kuten suunnittelin, päivityksiä ei kuulu enää ainakaan tässä kuussa.